Kuka tulee hakemaan

Kohta kaksi vuotta sitten mun Instagramiin kilahti viesti. Hän oli löytänyt TikTok-tilini ja tiesi, että ajan taksia Vaasassa. Hän ei halunnut enää soittaa taksien tilauskeskukseen ja odottaa, kuka sattuu tulemaan.

Monesti häntä oli tultu hakemaan isolla tilataksilla, eikä hän pitänyt siitä laisinkaan. Ymmärrän. Siinä istuu yksin tila-autossa, joka natisee niin, että alkaa miettiä, kumpi on vanhempi: auto vai kuski.

Toki matalan auton voi tilata kuka tahansa, mutta harvemmin sitä muistaa mainita sitä tilatessa.

Toisin kuin hän, minä taas pidin siitä arvoituksellisuudesta, kun joskus tilasin itselleni kyydin keskuksesta. Oli aina hauska katsoa kuskien reaktioita, kun he huomasivat, kenet olivat tulleet hakemaan. Ne TikTok-videot olivat nimittäin ehtineet kiertää Vaasan taksipiireissä, ja haloo oli ollut aikamoinen. Mielipiteitä oli riittänyt laidasta laitaan: osa tykkäsi, osa arvosteli ja osa vaihtoi puheenaiheen säähän. Varmuuden vuoksi.

Mutta olen miettinyt tuota kysymystä. Koska aika moni meistä haluaa tietää juuri sen. Kuka tulee hakemaan. Voiko häneen luottaa. Ja heräähän taksikuski varmasti ajoissa, kun lentokone lähtee kuudelta aamulla?

Kaksi työtä, 9-vuotias ja kalenteri

Kun Johan nousi ensimmäistä kertaa kahdeksikon kyytiin, minusta oli juuri tullut yksinhuoltaja. Minulla oli kaksi työtä, 9-vuotias ja kalenteri, joka ei koskaan ollut ihan valmis. Deittailu tai miehet eivät enää kiinnostaneet. Ainoa treffikutsu, jonka hyväksyin, tuli Netflixiltä: ”Haluatko jatkaa katsomista?”

Toisella kyydillä hän katsoi auton numeroa ja kysyi, enemmän itseltään kuin minulta, kuinka helvetissä mä ajan Tompalle. Myöhemmin selvisi, että hän oli itse ajanut taksia huutoulan aikaan ja tunsi Tompan niiltä ajoilta. Vastasin, että no koska Tomppa pyysi ja mä suostuin. Hän heitti kuivaa huumoria, minä heitin takaisin, eikä meistä kumpikaan yrittänyt tehdä toiseen vaikutusta.

Suulas kollega

Johan ei olisi tiennyt elämästäni juuri mitään, ellei hänen suulas kollegansa olisi eräällä kerralla istunut samaan autoon kohti keskustaa. Kollega nimittäin kysyi minulta kaiken. Ihan kaiken. Minä vastailin ja muotoilin vastaukset kohteliaasti, niin ettei kenellekään tulisi kiusallinen olo. Johan istui vieressä ja kuunteli. Hänen ei tarvinnut kysyä yhtikäs mitään.

Totesin kyydin päätteeksi, että kyllä minullakin on välillä nälkä ja minut voi viedä syömään. Se oli vitsi. Ainakin silloin luulin niin.

Aamupala, jossa ei tarvinnut selittää

Jos on aina ollut vähän omanlaisensa, selittämiseen tottuu. Miksi tarvitsen omaa aikaa. Miksi innostun jostain niin paljon, että se näyttää muiden silmissä olevan liikaa. Miksi jokin pieni asia saa minut hiljaiseksi koko illaksi.

Selittäminen ei ole väärin. Mutta jossain kohtaa sitä alkaa tehdä etukäteen, ennen kuin kukaan on edes kysynyt. Ja jos sitä tekee tarpeeksi kauan, hiljaisuus alkaa tuntua helpommalta kuin taas yksi selitys lisää.

Viime vuoden äitienpäivänä Johan vei tyttäreni ja minut aamupalalle. Ja siinä pöydässä huomasin jotain, mitä en ollut tuntenut pitkään aikaan. Minun ei tarvinnut selittää. Hartiat laskivat ennen kuin ehdin edes huomata, että ne olivat olleet ylhäällä. Kun on viimeiset viisi vuotta ollut yksin vastuussa kaikesta, keho unohtaa, miltä tuntuu, kun voi vain olla.

Luulin pitkään, että ymmärretyksi tuleminen tarkoittaa sitä, että toinen tietää tarkalleen, mitä ajattelen. Nyt ajattelen, että joskus ymmärretyksi tuleminen on sitä, että saa olla keskeneräinen, eikä kukaan pidä siitä kirjaa.

Kymmenen päivää

Aamupalan jälkeen Johanista ei kuulunut mitään moneen päivään. Ajattelin, että aamupala oli ollut ihan vain aamupala, ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Kahvia, vohveleita ja ystävällisyyttä Vennissä. Ei mitään, mitä ei voisi selittää äitienpäivällä. Ehdin jo kohauttaa olkapäitäni ja jatkaa elämää miettimättä asiaa sen enempää.

Kymmenen päivää myöhemmin tuli viesti. Ei päivää liian aikaisin eikä tuntia liian myöhään. Jos se olisi saapunut iltapäivällä, olisin kiittänyt Johania kohteliaasti ja jatkanut matkaa, ja tämä teksti olisi jäänyt kirjoittamatta.

Juuri tuon ajoituksen ansiosta asiat etenivät nopeasti. Tiedän, miltä se kuulostaa ulkopuolisen korvaan. Olisin itsekin ehkä kurtistanut kulmiani, jos ystävä olisi kertonut saman. Mutta ehkä asiat etenevät nopeasti silloin, kun kumpikaan ei ole alusta asti esittänyt mitään.

Näin jälkeenpäin tiedostan, ettei siinä ollut juurikaan pelivaraa. Pienikin ylimääräinen innostus, ja olisin perääntynyt kuin taksi ahtaalta pihalta.

Helppo ei tarkoita vaivatonta

Olen käyttänyt meistä sanaa helppo, ja se tuntuu yhä vähän oudolta sanoa ääneen. En tarkoita, ettei mitään tarvitsisi tehdä. Meilläkin on vauva, joka herää öisin, ja kalenteri, joka ei edelleenkään ole ihan valmis. Tarkoitan, ettei minun tarvitse esittää. Johan on rauhallisin ihminen, kenet tunnen, ja hän antaa minulle tilaa olla sellainen kuin olen, eikä minulla ole koskaan ollut kiusallinen olo olla oma itseni hänen seurassaan.

Ajattelen kuitenkin, että rakkaus tulee usein itsestään, mutta ymmärtäminen ei. Se vaatii, että kysyy, vaikka luulee jo tietävänsä vastauksen. Taksissa olen oppinut, että ihmiset kertovat paljon, kun heitä ei keskeytetä. Ihan tuntemattomat. Läheisten kanssa se on vaikeampaa, koska meillä on jo valmiit tarinat toisistamme. Luulemme tietävämme ja lakkaamme kysymästä.

En halua, että meille käy niin. Ehkä tämä teksti on osittain muistutus itselleni siitä.