Olen tehnyt markkinointia vuodesta 2009, enemmän tai vähemmän. Koko sen ajan työ on ollut sanomista. Mitä yrityksen pitäisi sanoa, miten ja kenelle. Mielipiteitä on pitänyt olla, ja niistä on maksettu.
Taksikuskina Vaasassa olen oppinut, että aina ei tarvitse. Joskus kuunteleminen riittää.
Mummo, joka halusi kertoa päivästään
Kyytiin nousee mummo. Hän kertoo päivästään: kaupassa käynnistä, naapurista ja siitä, ettei lapsenlapsi ole soittanut viikkoon. Minä ajan ja kuuntelen. Ja huomaan, että minulla olisi mielipide melkein kaikkeen. Että lapsenlapselle voisi soittaa itse. Että naapurille voisi sanoa suoraan.
En sano mitään. Hän ei kysynyt neuvoa, vaan halusi kertoa.
Kun matkustaja kertoo sairastavansa syöpää
Toinen päivä, toinen kyyti. Matkustaja kertoo sairastavansa syöpää. Ilman dramatiikkaa, ihan arkisesti, niin kuin puhuisi säästä. Hoidoista, väsymyksestä ja siitä, mitä vielä haluaa tehdä.
Taas minulla olisi sanottavaa. Mutta mitä sanoisin, mikä olisi parempaa kuin se, että kuuntelen? Sekö, että tiedän, miltä se tuntuu, kun olen itsekin käynyt läpi Hodgkinin taudin? Ei.
Kuljettajan penkillä on helpompi olla hiljaa
Kuljettajan penkki on aika erikoinen paikka. Ollaan lähellä, mutta ei kasvokkain. Kumpikin katsoo eteenpäin. Ehkä siksi ihmiset kertovat asioita, joita eivät kertoisi muualla. Ja ehkä siksi minunkin on helpompi olla hiljaa.
Mitä kuunteleminen on opettanut markkinoinnista
Aika paljon. Moni yrittäjä tulee luokseni ja tietää jo, mitä haluaa sanoa. Minun tehtäväni ei ole ensimmäisenä kertoa omaa mielipidettä, vaan kuunnella, mitä hän oikeasti tekee ja kenelle. Paras etusivun teksti löytyy yleensä siitä, mitä yrittäjä sanoo ohimennen. Ei siitä, mitä hän on kirjoittanut valmiiksi.
Siksi paras palaveri on joskus taksikyyti.